Sanoinkuvaamaton Milford Sound

Jatkoa täältä. Matkakertomuksen muut osat löytyvät täältä.

Reissumme seuraavana aamuna meillä oli kova jännistys päivän tulevasta säästä. Alkamassa oli nimittäin erääksi reissumme kohokohdaksi arvioitu puolentoista vuorokauden mittainen retki maailmankuuluun Milford Soundiin ja toivoimme kovasti että sää suosisi meitä tällä matkalla. Päivä valkeni harmiksemme kuitenkin pilvisenä, mutta matkajärjestäjä Real Journeysin toimistolla vakuutettiin kelin vielä poutaantuvan.

Kello oli noin puoli seitsemän aamulla noustessamme bussiin Queenstownin keskustassa. Vuokra-automme jätimme toimistovirkailijan suosituksesta viereiselle sivukadulle noin 20 astetta jyrkkään ylämäkeen ja mieleen jäikin ajatus sekä auton pysymisestä paikallaan ja myös se miten ihmeessä pääsisimme paikasta pois. Se olisi kuitenkin vasta seuraavan päivän murhe, joten lähdimme innostuneina pitkälle bussimatkalle. 🙄

Todella jyrkkä mäki pysäköidä

Alkumatka kohti Milford Soundia kulkee Lake Wakatipun viertä kohti etelää. Tämä noin 80 kilometrin pituinen N-kirjaimen muotoinen järvi on Uuden-Seelannin kolmanneksi suurin ja erittäin syvä (paikoin jopa yli 400 metriä). Pitkässä järvessä vaikuttaa voimakas niin kutsuttu Seiche-ilmiö, missä tuuli aiheuttaa vedenpinnan korkeuden vaihteluita. Painovoima yrittää tasata tätä vaihtelua, mutta tämän epätasapainon vuoksi järven pinnan korkeus vaihtelee jopa noin 20 senttimetriä aina puolen tunnin välein. Muun muassa tällaisia kiintoisia tiedonjyviä tarjosi mukava bussikuskimme koko matkan ajan, mikä teki noin seitsemän tuntia kestävästä ja 300 kilometrin mittaisesta bussimatkasta erittäin mielenkiintoisen. 🙂

Lampaita ennen Te Anau

Ensimmäinen puoli matkasta sujuu sangen nopeaan tasaista laaksoa pitkin, jonka päässä saavutaan pieneen Te Anaun kylään. Te Anau on viimeinen asutus ennen Milford Soundia ja kylä onkin portti Fiordlandiin, joka on koko eteläsaaren lounaiskulman käsittävä maan suurin kansallispuisto. Fiordland, kuten nimi ehdottaa, on suuri vuonoalue, jossa Tasmaninmereltä alkavat vuonot työntyvät sisälle Etelä-Alppien uumeniin vehreän jylhinä. Koko alueelle johtaa vain yksi ainoa tie, 117 kilometrin mittainen umpikujaan päättyvä Milford Road. Tämä tie on yksi maailman upeimpia maisemateitä, jonka varrella näkee uskomattoman monipuolista maastoa.

Milford Road

Vuoristoisemmaksi käyvät maisemat

Aluksi matka taittuu Lake Te Anaun maisemissa suuren tasangon poikki. Vuoret ympärillä tulevat koko ajan lähemmäs ja lopulta tasanko puristuu kapeaksi solaksi, jonka pohjaa tie kiemurtelee. Jopa puusto muuttuu, sillä alkumatkan havupuut muuttuvat ensiksi lehtipuiksi ja edelleen lauhkeampien leveyksien puulajeiksi. Bussi etenee rauhaisalla vauhdilla kyydissä olijoiden mieltymysten mukaan. Koska eletään off-seasonia, meitä oli kyydissä vain kuusi ihmistä. Niinpä valokuvaukselle olikin reilusti aikaa.

Suurella tasangolla

Noin puolivälin tienoilla sijaitsevat kauniit Mirror Lakesin lammet, jotka ovat kuuluisia tyynestä ja peilin lailla heijastavasta pinnastaan. Pian järvien jälkeen kyltti tien vieressä että ylitimme juuri 45. leveyspiirin. Tämä on siinä mielessä merkittävää, että Uuden-Seelannin mieltää sijaitsevan erittäin etelässä ja melkein kiinni Etelämantereessa. Maan eteläkärki on kuitenkin vain 45. leveyspiirin kohdilla, mikä on vasta puolivälissä päiväntasaajalta etelänavalle. Pohjoisella pallonpuoliskollahan esimerkiksi Helsinki sijaitsee 59. leveyspiirin tuntumassa, eli paljon lähempänä pohjoisnapaa kuin Uusi-Seelanti etelänapaa ja Suomen pohjoisin kylä Utsjoki sijaitsee peräti 69. leveyspiirin tuntumassa. On silti totta että Uuden-Seelannin eteläsaarelta etelään päin ei ole kuin tuhansia kilometrejä pelkkää kylmää merta ennen Etelämannerta.

Peilityyni Mirror Lakes

Noin puolivälissä tie muuttuu yksikaistaiseksi ja sen kunto heikkenee. Kyltit tien vieressä varoittivat jäisestä tienpinnasta, mutta emme kokeneet mitään ongelmia. Tien loppua kohden jyrkkien vuorenrinteiden juurella lisääntyvät varoitukset lumi- ja puuvyöryistä, jotka ovat todellinen uhka ympäri vuoden. Paikalliset viranomaiset käyvätkin tämän tästä laukaisemassa hallittuja lumivyöryjä vaaran pienentämiseksi. Puuvyöryjä on kuitenkin hankalampi ennakoida, sillä sellainen saa alkunsa kun yksittäinen jyrkällä rinteellä kasvava puu sattuu päästämään otteensa rinteestä ja syöksyy rinnettä alas repien mukanaan rinteen muutkin puut. Kummankin tyyppisistä vyöryistä oli nähtävissä tuoreita jälkiä ja vain pari vuotta sitten puuvyöry sulki koko tien neljäksi päiväksi. Pysähtyminen vaarallisimmille osuuksille onkin kokonaan kiellettyä, mistä kerrotaan selkeästi liikennemerkein.

Puu- ja lumivyöryn jälkiä

Pitkulan Eglinton Valleyn lopussa tie kohtaa jyrkkien vuorten keskellä umpikujan, mutta 1954 valmistuneen Homer Tunnelin ansiosta autolla on pääsy vuorten läpi vastapuolen Hollyford Valleyhin. Homer Tunnel on yksikaistainen jyrkkä ja alati märkä tunneli, jonka läpi ajaessa tulee olla hyvin varovainen. Tässä 1270 metrin mittaisessa tunnelissa ei ollut edes valoja ennen vuotta 2004, jolloin tunneliin asennettiin himmeät valot vuonna 2002 siellä sattuneen bussiturman jälkeen. Onneksemme kuljettajamme tunsi paikat hyvin, eikä hikeentynyt vastaantulevasta liikenteestä.

Yhä jylhemmät maisemat

Korkealla vuoristossa

Maisemia ennen Homer Tunnelia

Tilava bussimme

Tunnelin toisella puolen aukeavat aivan mielettömät maisemat. Korkeat, melkein pystysuorat kalliot empäröivät syvää laaksoa, jonne tie mutkitellen laskeutuu. Mitä alemmas tullaan, sitä trooppisemmaksi kasvillisuus käy ja loppua kohden ajetaan sademetsässä. Hurja kyllä alueella ei kuitenkaan ole kovin lämmintä ja lunta sataa useasti sademetsässäkin. Alueella sataa vuodessa vettä uskomattomat 6,8 metriä, mikä tekee tiheän sademetsän mahdolliseksi. Kuljettajamme mukaan ennätysvuonna Milford Soundissa satoi vetta peräti 17 metriä, mikä tuntuu käsittämättömältä. Ehkäpä lukemassa oli mukana hieman Lapin lisää, mutta Milford Sound on tilanastojen mukaan yksi maailman sateisimpia paikkoja. Tämä mielessä olimmekin äärimmäisen onnekkaita että Milford Soundissa vallitsi täydellinen poutakeli mikä jatkuisi samanlaisena vielä seuraavanakin päivänä! 😛

Toisella puolen tunnelia

Hieman ennen tien päättymistä bussi pysähtyy vielä viimeisen kerran The Chasm nimellä tunnetun luonnonmuodostelman luona. Noin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä sademetsässä sijaitsee vesiputous, jonka päällä vesi on syövyttänyt kallioon ihmeellisiä pyöreitä muotoja, joita ei helposti uskoisi luonnon muovaamiksi. Lyhyt kävely vehreässä metsässä oli kuitenkin mukava ja sen aikana pystyi ihailla tiheää metsää lähempää. Takaisin parkkipaikalla kannattaa muistaa olla antamatta ruokaa kerjääville kea-papukaijoille, jotka eivät tunnu pelkäävän ihmistä tai autoja yhtään.

Vehreässä sademetsässä

The Chasmin muodostelmia

Seitsemän tunnin ja kolmensadan kilometrin jälkeen saavuimme perille Milford Soundiin. Näkymät perillä ovat kauniina päivänä aivan uskomattomat! Pienen sataman luota aukeaa noin 15 kilometriä pitkä mutkainen vuono kohti Tasmaninmerta. Vuonoa reunustavat yli puoleentoista kilometriin nousevat vuoret, joiden rinteillä kasvaa sademetsää. Rinteitä pitkin solisee puroja, jotka muodostavat korkeita vesiputouksia. Vuonon kruununa on 1692 metriä korkea Mitre Peak, joka lienee Uuden-Seelannin kuvatuimpia vuoria. Viidestä eri perätysten osuvasta huipusta muodostuva näky on helposti tunnistettava merkki siitä, että ollaan saavuttu yhdelle maailman kauneimmista paikoista.

Mitre Peak on alueen maamerkki

Sanoinkuvaamaton Milford Sound

Bussista meidän ohjattiin suoraan Real Journeysin lipputiskille, jossa kaikki liput ja laput olivat valmiina noudettavaksi. Risteilyliput saatuamme meidän ei tarvinnut odottaa kuin viisitoista minuuttia ennen kuin saimme nousta laivan kyytiin. Laivamme Milford Mariner on suurin vuonossa risteilevä laiva ja ainoa joka tarjoaa majoitusta yön yli noin 60 matkustajalle. Tämän lisäksi Milford Soundissa ei ole tarjolla minkäänlaista majoitusta, tosin alueella on muutamia telttapaikkoja. Joten jos siellä haluaa yöpyä (ja se todellakin kannattaa), on pakko majoittua juuri tälle laivalle. Yön yli kestävät risteilyt ovat kuitenkin erittäin varattuja, joten lippu on syytä varata jo hyvissä ajoin etukäteen. Meillä kävi tuuri saadessamme viimeisen tarjolla olleen kahden hengen hytin ja mekin varasimme risteilymme sentään melkein kolme kuukautta etukäteen. 💡

Vaihto bussista laivaan

Matkustajien noustua laivaan ja majoituttua hytteihinsä, alkaa risteily. Rauhallista vauhtia lipuen laiva suuntaa vuonoa kohti Tasmaninmerta. Laivan kyydissä mihinkään ei ole kiire ja uskomattomia maisemia ehtii katsella aivan rauhassa. Aina välillä laivan koneet pysäytetään ja kapteeni kertoo hetken ympärillä näkyvästä luonnosta sekä muodostelmista. Hurja yksityiskohta on tavallisen näköinen kalliouurre, joka on oikeasti Tyynenmeren ja Australian mannerlaattojen saumakohta. Sama sauma halkoo koko eteläsaaren eteläkärjen.


Kohti ulkomerta!

Mannerlaattojen sauma

Milford Soundissa on myös runsaasti luonnollisia asukkaita. Näimme muun muassa hylkeen uimassa laivamme lähistöllä ja myöhemmin laivamme ympärille lyöttäytyi noin neljänkymmenen delfiinin parvi pitkäksi aikaa! Lisäksi puurajan tuntumassa elelee vuonopingviinejä, joita tavataan vain Fiordlandin alueella. Näitä erittäin harvinaisia pienen pieniä (noin limsapullon kokoisia) pingviinejä onnistuimme näkemään muutaman kerran, tosin niin pienen eläimen erottaminen rantakivikosta oli aluksi hankalaa. Eläimien näkeminen luonnonvaraisina on uskomattoman hieno kokemus, josta kaikki matkustajat tuntuivat iloitsevan suuresti. 😛

Luonnonvaraisia delfiinejä…

…sekä pieniä vuonopingviinejä

Ulkomerellä laiva ankkuroidaan pieneen poukamaan ja vesille lasketaan kaksi moottorivenettä. Niiden kyydissä matkustajat pääsevät vielä lähemmäs eläimiä, sekä valtavia veden muodostamia kallio-onkaloita. Kyyti on kauniina ja lämpimänä päivänä mukavaa ja tuo kaiken aivan käden ulottuville. Jos moottoriveneen kyyti ei kiinnosta, on myös mahdollista meloa kajakilla tai vaikka uida meressä. Uinti tuntui olevan nuorten matkustajien mieleen, vaikka meistä merivesi olikin kylmän tuntuista.

Retki moottoriveneen kyydissä

Rantakallion uomia ja onkaloita

Kun matkustajat ovat peuhanneet tarpeeksi poukamassa, lähdetään jälleen hiljalleen takaisin kohti vuonoa. Noin tunnin perästä laivan pääsalissa tarjoillaan loistava buffet-päivällinen, jonka jälkeen on tarjolla on erilaista ohjelmaa. Ilta kuluu nopeasti ja ennen kuin huomaakaan, on pimeys jo laskeutunut. Yöksi laiva ankkuroidaan suojaisaan poukamaan, jossa laineiden keikutus ei juuri tunnu. Illallisen jälkeen on mahtavaa vain istua kannella kuuntelemassa hiljaisuutta ympärillä ja katsoa yllä loistavaa eteläisen pallonpuoliskon tähtitaivasta. Siinä taivasta katsellessani laivan kapteeni poikkesi juttelemaan ja esitteli minulle taivaalla näkyviä tähtikuvioita. Hyvin tuntui kapteeni tähdet osaavan, vaikkakaan en pystyisi väärää tietoa edes tunnistamaan. 🙄

Vuonon suuaukko

Ilta hämärtää

Laivalla ei tarvitse olla nälissään

Kun uni lopulta alkaa painaa, voi vetäytyä hyttiin lukemaan kirjaa. Puhelinverkkoa alueella ei ole, joten kellekkään ei tule ainakaan soitettua tai netissä roikuttua. Uni maittoi meille todella hyvin aktiviteetteja täynnä olleen päivän jäljiltä.

Aamusella päivän jälleen valjettua, tarjoillaan hyvä ja tukeva aamiainen, jonka jälkeen laiva purjehtii vielä kerran ulkomerelle. Ulapalla kävi hyvin selväksi miten nopeasti aallokko muuttuu voimakkaaksi, eikä pienellä laivalla ole asiaa paljon pidemmälle. Hauskasti juuri näiltä leveyksiltä suoraan länteen suunnatessaan tulisi alittaneeksi koko Australian ja maata tulisi vastaan vasta Etelä-Amerikan kohdalla, toistakymmentä tuhatta kilometriä Uudesta-Seelannista!

Vielä kerran ulapalla

Satamaa kohti palatessaan laivamme poikkesi vielä erään vesiputouksen juurella. Ja tarkoitan aivan juurella, sillä kallio kulkee sillä kohdalla niin pystysuorana veden alle, että syvyys on vesiputouksen alla yli sata metriä. Laivan kärjessä pystyi olla suoraan vesiputouksen alla ja koskettaa kalliota – melko huikeaa!

Vuonossa on vesiputouksia kaikkialla

Satamaan palattuamme olivat ensimmäiset päiväturistit jo saapuneet paikalle ja ensimmäiset päiväristeilytkin olivat juuri alkamassa. Päiväristeily on varmasti mukava sekin, mutta mielipiteemme on, että Milford Soundin voi kokea täysin vain viettämällä yön Milford Marinerilla.

Paluu satamaan

Maissa meidät ohjattiin vuonon pienelle lentoasemalle, jossa meitä odotti paluukyytimme. Koska Milford Soundiin on pääsy vain yhtä ainoaa tietä pitkin, joutuu suurin osa vierailijoista palaamaan samaa tietä Queenstowniin. Vaihtoehtona on kuitenkin myös lyhyt yhteyslentoja pienkoneella (tai helikopterilla) vuorten yli Queenstowniin. Lennon kesto on vain 30 minuuttia, 7 tunnin ajomatkan sijaan. Kyyti toki maksaa, mutta voi pojat on se sen arvoinen! 😀

Edessä paluulento pienkoneen kyydissä

Emme ole kumpikaan olleet aiemmin pienkoneen kyydissä, joten lähestyessämme 2+8 paikkaista konettamme, oli olomme hieman jännittynyt. Prosessi on kuitenkin hyvin yksinkertainen, sillä mitään turvatarkastuksia tai passintarkastuksia ei ole ja matkalippukin on vain tulostimella printattu paperinpalanen, joka tarkastetaan vain nopealla vilkaisulla. Meidän lisäksi koneen kyytiin nousi vain australialainen pariskunta pienen lapsensa kanssa. Istahdimme Niinan kanssa koneen takapenkille ja eikun menoksi. Moottorien käyntiin pärähtäminen on hienon kuuloista ja lähdön aikaan pärinä on niin voimakas, että kuulosuojaimet ovat pakolliset. Lennon aikana lentäjä selostaa näkyviä maisemia, minkä kuulee korvan tasolla olevien kaiuttimien kautta.

Kone on…pieni

Ja voi että mitkä maisemat! Kun koneen pyörät irtaantuvat kiitoradalta, on se välittömästi vuonon yllä ja ympärillä levittäytyvät us-ko-mat-to-mat maisemat. Hitaasti noustaan kohti vuorten tasoa, jonne kohotaan avomeren auetessa. Avomeren yltä kone kaartaa pehmeästi kohti Queenstownia.

Lentoon päästyä maisemat todella avautuvat

Sademetsän peittämiä rinteitä

Kun kaunis Milford Soundin vuono lopulta jää taaksemme, ei katseltava lopu, vaan ympärillä alkavat auringonpaisteessa kimallella Etelä-Alppien sadat lumihuiput. Pienkone lentää melkein huippuja viistäen (siltä se ainakin tuntuu!) matkallaan kohti Queenstownia. Koko bussimatkan että Glenorchyn ajellulla nähdyt upean upeat maisemat nähdään nyt aivan eri vinkkelistä, mikä on uskomatonta.


Lumisia huippuja horisonttiin saakka

Glenorchyn upea laakso

Epävirallisuus jatkuu myös laskeuduttaessa Queenstownin kentälle, sillä pienkoneet laskeutuvat sille kiitoradan vastaisesti eli kiitoradan poikki suoraan nurmikolle. Aloimmekin laskeutuessa ihmetellä asiaa, kun edessä ei ollut kuin nurmikkoa. Nurmikolle pehmeästi laskeuduttuaan kone vain ”ajelee” terminaalirakennuksen tienoille. Sieltä jo paikalla oleva taksi kuljettaa meidän haluaamme osoitteeseen Queenstownissa.

Queenstown ilmasta

Harvoin on tullut osallistuttua näin ammattimaisesti järjestetylle retkelle ja onkin pakko antaa suuri tunnustus Real Journeysille. Kaikki oli aikataulutettu täydellisesti, eikä missään joutunut odottamaan. Missään vaiheessa meno ei ollut kuitenkaan kiirehdittyä ja tapahtui retkeläisten ehdoilla. Palvelu bussikuskista laivan henkilökuntaan saakka oli loistavaa ja kaikki selkeästi työstään innostuneita. Ihmettelimme tätä, sillä samanlaisia retkiä järjestetään melkein vuoden jokaisena päivänä, jolloin siihen kuvittelisi leipääntyvänsä. Esimerkillistä toimintaa ja aivan täydellinen retkipaketti Milford Soundin kokemiseen. Mitä tämä kaikki sitten maksaa? Valitsemamme paketti sisälsi kaiken mahdollisen ja sen hinta oli vähän yli 300 euroa per henki. Meistä tämä oli kuitenkin halpa hinta koko elämän muistuvasta elämyksestä!

Takaisin Queenstownissa totesimme Fordimme olevan edelleen paikallaan jyrkässä ylämäessä. Saimme sen siitä myös liikkeelle, vaikka se vähän hikoilua aiheuttikin. Tämän jälkeen kohtasimme kysymyksen, mitä seuraavaksi? Alunperin olimme ajatelleen viettävämme Queenstownissa vielä yhden yön, mutta koska emme olleet varanneet ennakolta yhtään Uuden-Seelannin majoitusta, emme olleet sidottuja tähän suunnitelmaan. Hetken asiaa mietittyämme päädyimme johtopäätökseen, että turistinen Queenstown oli nyt nähty ja jatkaisimme eteenpäin. 🙂

Matka jatkuisi seuraavaksi ylös eteläsaaren länsirannikkoa oletettavasti huikeissa vuoristomaisemissa. Siitä lisää Uuden-Seelannin matkakertomuksen viimeisessä osassa.

Seuraavaan osaan tästä. Matkakertomuksen muut osat löytyvät täältä.

(Yhteensä 717 lukukertaa, 1 lukijaa tänään)
 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.