Kuluva vuosi on ollut meille todella erityinen, elokuussa syntyneen tyttäremme muokattua perustavalaatuisesti arkeamme. Ihanasta tapahtumasta on ehtinyt kulua nyt hieman yli kolme kuukautta, missä ajassa on saanut todeta pienien vauvojen kasvavan hurjaa vauhtia ja ihanan vauvavaiheen olevan oikeasti todella lyhyt aika!
Lapsenlapsen syntymä maailman toisella puolella on ollut isovanhemmillemme äärimmäisen iloinen, mutta myös haikea tapahtuma, sillä kaikkea siihen kuuluvaa olisi niin mukava saada todistaa. Se on kuitenkin vaikeaa paitsi etäisyyden, mutta myöskin koronaepidemian vuoksi ja olemmekin Niinan kanssa nähneet vanhempiamme edellisen kerran joulukuussa 2019!
Alunperin suunnitelmanamme oli lentää jouluksi Suomeen näkemään kaikkia tutut, mutta syntymää seurannut pitkä sairaalajakso teho-osastolla muutti suunnitelmiamme. Vaikean vaiheen keskellä suunnitelmaksi muodostuikin, että vanhempamme lentäisivät meidän sijaan tänne Kanadaan tapaamaan uutta tulokasta sekä avustamaan arjen alkamisessa.
Lentomatkustus on ollut koko pandemian ajan mahdollista, mutta säännöt sen ympärillä ovat tiukentuneet jatkuvasti, Kanadan ollessa säännöissään erittäin tiukka. Vielä loppukesästä maahantulo ilman karanteenia oli mahdollista ainoastaan täysin rokotetuille matkaajille ja niillekin vain perhesiteen perusteella. Kuulostaa helpolta, mutta erilaisia todistuksia vaadittiin runsaasti, mitä ei ollut helppoa saada kasaan elokuussa, eri maiden vasta valmistellessa rokotustodistuksia laajempaan käyttöön.
Pientä kääröä tapaamassa
Asioiden järjestely oli erityisen hankalaa meidän joutuessa viettämään päivät sairaalalla, mutta onneksi siskoni suurella avustuksella omat vanhempani saapuivat Vancouveriin vain kymmenen päivää syntymän jälkeen. Täällä heitä oli vastassa loppukesän viimeinen kuuma hellejakso sekä metsäpalosavuinen ilma, joka kuitenkin selkeni muutamassa päivässä.
Vieraat olivat tietenkin todella innoissaan päästä näkemään pieni tulokas, mutta koronasäännösten vuoksi heidän ei ollut mahdollista vierailla sairaalan teho-osastolla. Niinpä vanhempieni aika kuluikin kahdestaan kotonamme, meidän viettäessä päivät sairaalalla tyttäremme kanssa. Niina vietti myös osan öistä sairaalalla, minun saapuessa kuitenkin yleensä yöksi kotiin. Iltaisin ehdin käydä vanhempieni kanssa lyhyillä kävelyillä kotimme lähistöllä happea haukkaamassa.
Kävelyllä Queensboroughssa
Iloinen ja odotettu hetki koitti lopulta reilua viikkoa myöhemmin, kun meidän onnistui sopia tuoda jo paremmin voiva tyttömme teho-osastolta alas sairaalan aulaan. Siellä mummi ja pappa saivat viimeinkin tavata kovasti odotetun lapsenlapsensa ja pitää tätä sylissään. Tapaaminen oli todella hetki ja Fiona ihmetteli täysin uusia ihmisiä uteliaan iloisesti.
Vanhempieni matka Vancouveriin oli mitaltaan 18 päivää ja meitä jännittikin jäisikö tapaaminen reissun ainoaksi. Onneksi pääsimme kuitenkin sairaalasta kotiin neljä päivää ennen näiden kotiinpaluuta, joten ensimmäiset päivämme kotona olivat meille kaikille yhteinen ihana kokemus, jossa piisasi sylittelyä sekä lastenvaunuissa köröttelyä.
Elokuun viimeisen viikonlopun sää oli myöskin poikkeuksellisen upea ja sinisen taivaan innoittamana teinkin vanhempieni kanssa päiväretken Fraser Valleyn alueelle. Vierailimme aina yhtä kauniilla Bridal Veil Fallsin vesiputouksella sekä huikealla Hope Sliden maanvyörymällä. Hopen suunnalla kun oltiin, oli meidän myös pakko katsastaa erittäin vilkas Othello Tunnels. Retkemme olikin vieraiden mieleen ja jylhään kanjoniin louhitut neljä entistä junatunnelia ovat hurja näky ja rakennustaidon taidonnäyte.
Othellon tunneleilla oli ruuhkaa
Fraser Valleyn nähtävyyksiä
Paluumatkalla pysähdyimme minullekin uudella kohteella. Olen ihastellut usein Missionin kaupungin kohdalla korkean kukkulan laella kohoavaa kookasta rakennusta, jonka torni näkyy kauas. Rakennus on osa vuonna 1939 perustettua benediktiinimunkkiyhteisöä, joka kompleksi tunnetaan nimellä Westminster Abbey. Yhteisöön kuuluu noin 30 täysipäiväisesti luostarissa asuvaa munkkia, jotka harjoittavat siellä uskonnollista seminaari- ja koulutustoimintaa.
Westminster Abbey
Näyttävä rakennuskompleksi on norjalaisen arkkitehdin käsialaa ja otettu käyttöön vuonna 1954. Korkea kirkontorni näkyy kauas, mutta todellinen nähtävyys on vuonna 1982 avautunut suuri kirkkosali. Ristinmuotoinen rakennus on ulkoa melko mitäänsanomaton betonipintainen rakennelma, teeman jatkuessa myös sisätiloissa. Rakennusta kuitenkin koristavat kymmenet värikkäät lasi-ikkunat, joiden kautta sisään suodattuu lämmintä valoa, joka värjää sisustan kymmenillä eri väreillä. Näky on todella kaunis ja sisälle on hartaushetkien ulkopuolella vierailijoilla vapaa pääsy.
Kirkkosali sateenkaaren väreissä
Myös kirkon noin 70 hehtaarin kokoiset tilukset ovat pieni kävelyn arvoiset, maaston vieriessä kukkulan lakea pitkin. Tilusten länsilaidaltalöytyy pieni kieleke, jolta aukeaa näkymä yli alapuolella sijaitsevan 38 800 asukkaan Missionin kaupungin, jota rajaa suuri ja hitaasti virtaava Fraser River.
Missionin kaupungin yllä
Mukavan päivämatkamme sekä ihanien ensipäiviemme myötä vanhempieni vierailu oli lopulta sangen onnistunut, vaikka sen ensimmäisiä viikkoja varjostikin epävarmuus siitä kuinka kauan joutuisimmekaan olemaan sairaalalla. Onneksi näille muodostui kuitenkin mahdollisuus tavata suvun uusin tulokas matkan viimeisinä päivinä.
Tässä mielessä Niinan vanhemmilla oli parempi ajoitus, näiden saapuessa luoksemme kuukautta myöhemmin syyskuun lopussa. Tuolloin Fiona alkoi lähestyä kahden kuukauden ikää, ollen kuitenkin edelleen pieni paketti. Tuohon mennessä olimme saaneet jo normiarjesta kiinni ja minäkin palannut töihin, minkä vuoksi myös heidän vierailuaan väritti runsas ajanvietto kotonamme vauvaa ihmetellen ja hoitaen.
Vierailun ensimmäisenä viikonloppuna ajoimme tuulisen päivän keskellä Crescent Beachille, joka on Niinan ja minun suosima alue kävellä. Sieltä on hauska myös poiketa White Rockin keskustassa, jossa vieraamme vierailivat Kanadan pisimmällä laiturilla vuoden 2013 ensimmäisellä Kanadan matkallaan.
Kärryttelyä Crescent Beachilla
Seuraavana päivänä ajoimme sattumoisin koko porukka Missioniin, jossa näytin vieraille ja myös Niinalle Westminster Abbeyn alueen. Valitettavasti keli oli nyt pilvinen, emmekä pystyneet vierailemaan kirkkorakennuksen sisällä, mutta kävimme kuitenkin katsastamassa maisemat ulkoa sekä jo mainitulta kalliokielekkeeltä.
Tällä kertaa pilvinen Westminster Abbey
Viikonloppuretkellä
Luostarilta ajoimme lähistöllä sijaitsevaan Cascade Falls Regional Parkiin, jossa emme ole Niinan kanssa aiemmin käyneetkään. Syvällä Missionin perukoilla ja aivan vuorten juurella sijaitsevan pienen 22 hehtaarin kokoisen puiston nähtävyys on upea vesiputous, jonka nimeä puisto kantaa.
Parkkipaikalta on lyhyt, joskin jyrkkä kipuaminen riippusillalle, jolta avautuu hieno näkymä voimakkaasti jymisevälle putoukselle. Putouksen pudotuskorkeus on 30 metriä, minkä jälkeen vesimassat jatkavat matkaansa alas vuolasta koskea, päätyen lopulta osaksi Hatzic Valleyn pohjalla virtaavaa ja lopulta Fraser Riveriin päätyvää jokea. Upea vesiputous teki meihin kaikkiin vaikutuksen ja Fionalle maistui uni jännittävän päivämatkan jälkeen.
Upea Cascade Falls Regional Park
Seuraavalla viikolla vierailimme ilta-aikaan vieraidemme kanssa Burnaby Mountainilla sijaitsevalla Simon Fraser Universityn kampuksella. Alueella on erikoista arkkitehtuuria ja sieltä aukeaa myös hieno maisema Vancouveriin. Yliopistojen luentojen alettua kampus oli iltasellakin vilkas, opiskelijoiden kiiruhtaessa kohti kotia.
Ilta Burnaby Mountainilla
Toinen vierailukohde oli Tynehead Regional Park Surreyssä, jossa toivoimme näkevämme vilauksen lohennousua. Vaikka elettiinkin lokakuun puoliväliä, ei Serpentine Riverissä ollut nähtävissä yhtä ainoatakaan kalaa, mikä on melkoinen ero vuoden takaiseen. Ehkäpä ajoituksemme oli vain huono, mutta meistä oli silti mukava kävellä sateen jäljiltä raikkaassa puistossa.
Lohennousu jäi näkemättä
Vieraidemme matkan huipentuma oli kuitenkin pitkä viikonloppu Salt Spring Islandilla, jota oli odotettu pitkään. Olimme nimittäin varanneet reissun meille kahdelle jo viime jouluksi, mutta koronarajoitusten vuoksi jouduimme siirtämään sitä kahdesti niin, että se sattui lopulta kiitospäivän yhteyteen. Kyseessä oli minun ja Niinan ensimmäinen lomamatka lähes puoleentoista vuoteen, sekä Fionan ensimmäinen automatka koskaan. Maisemat Gulf Islandin saaristossa olivat kauniina viikonloppuna upeat, mistä lisää omassa kirjoituksessaan.
Mukavasti sujunut vierailu
Kaiken kaikkiaan molempien isovanhempiemme vierailut olivat onnistuneet ja ne saatiin järjestettyä hyvin lyhyellä varoitusajalla rajoituksista huolimatta. Meistä oli todella mukava nähdä rakkaita ihmisiä puolentoista vuoden jälkeen ja näille uuden tulokkaan näkeminen vielä niin pienenä oli ikimuistoinen kokemus. Nyt kun olemme päättäneet siirtää omaa Suomen reissuamme ensi kesään, kysymys onkin mitenhän pian saisimme vieraita taas uudelleen?
